Inklusiivisuus ja ennakkoluulot

Inklusiivisuus ja ennakkoluulo

Inklusiivisuus tuntuu olevan tällä hetkellä Suomessa trendien aallonharjalla. Sen verran paljon minua pyydetään osallistumaan paneeleihin ja puhumaan aiheesta – vammaisuudesta, täsmätyökykyisyydestä ja monimuotoisuudesta työelämässä. Ja minähän puhun. En edes jaksa aina muistuttaa, miksi inklusiivisuus on tärkeää ja hyödyllistä, koen sen niin itsestäänselvyytenä.

Jotta inklusiivisuus voi aidosti toteutua, on aihetta lähestyttävä ennakkoluulojen kautta. Varsinkin omien ennakkoluulojen. Ja niitähän on, sinullakin.

Meidät on rakennettu ennakoimaan asioita, oppimaan seuraamalla muiden ihmisten puhetta ja toimintaa (hyvässä ja pahassa) ja näin rakentamaan ennakko-oletuksia sekä ihmisistä että asioista. Jos väität, ettei sinulla olla ennakkoluuloja, minulla on sinulle ikäviä uutisia: sinä et ole ihminen.

Ennakkoluuloista inklusiivisuuteen

Ennakkoluuloja ei voi vain pyyhkiä pois mielestä eikä kukaan ei ole täysin ennakkoluuloton. Kannattaakin keskittyä tunnistamaan omia ennakkoluuloja. Näin niitä voi jossain määrin hallita ja tiedostaa, miten ne vaikuttavat päätöksentekoon. Rekrytoinnissa, tiimien ja yhteistyön kehittämisessä sekä johtamisessa ennakkoluulojen tunnistaminen on erityisen tärkeää.

Esimerkiksi vammaisuuteen liittyy paljon ennakkoluuloja. Jaan tässä minun kolme tärkeintä ennakkoluuloani vammaisuutta kohtaan. Koska vammaisuus ei ollut minulle tuttu asia ennen omaa vammautumistani, minullakin oli erilaisia oletuksia aiheesta.

Otan konkreettiseksi esimerkiksi pyörätuolin, sillä se tuo vammaisuuden vahvasti näkyväksi. Ehkä tekin opitte jotain.

Minä ja ennakkoluuloni

Oletus 1. Pyörätuolissa istuva henkilö on halvaantunut. Hän ei voi kävellä.

Itse asiassa ainakin puolet pyörätuolin käyttäjistä pystyy kävelemään tai seisomaan. Osa voi olla hetken aikaa jaloillaan, osa voi kävellä lyhyitä matkoja. Minun kävelykantamani on noin sata metriä. Sitä pidemmille jatkolle tarvitsen pyörätuolia. Tästä juontuu myös se, että esteettömyys tarkoittaa jokaiselle eri asioita.

Minä saan joskus peittelemättömän yllättyneitä katseita osakseni, kun nousen julkisilla paikoilla pyörätuolista seisomaan. Sen takia minusta on epämukavaa tehdä sitä niin, että ihmiset näkevät – tuntuu, että minun pitäisi selitellä asiaa. Tämän vuoksi minun tietysti pitäisi tehdä sitä entistä useammin.

Pappina työskentelevä mieheni ottaa kyllä aiheesta ilon irti: kun minä nousen seisomaan esimerkiksi yrittääkseni ison kynnyksen, josta ei pyörätuolilla pääse, hän tokaisee dramaattisesti: ”Ota veskasi ja käy”.

Oletus 2. Kun ihminen istuu pyörätuoliin, hänen aivonsa lakkaavat toimimasta.

Oman empiirisen kenttätutkimukseni mukaan 90 % asiakaspalvelijoista olettaa näin. Kun minä menen pyörätuolilla asioimaan kauppaan tai kahvilaan, asiakaspalvelijat puhuttelevat miltei aina avustajaa, joka työntää pyörätuolia. Ei minua, asiakasta.

Itsekin saatoin aiemmin olla epävarma siitä, voiko pyörätuolissa istuvaa puhutella. Kyllä voi. Hän viestii kyllä, jos ei halua tulla puhuteltavaksi.

Ja sitten vielä viimeinen, ehkä tiukimmin istunut ja syvimpään juurtunut ennakkoluuloni vammaisuutta kohtaan.

Oletus 3. Noin ei voisi koskaan käydä minulle.

Päivi Montgomery, konsultti, jonka suu käy, vaikka jalat eivät toimi.

Päivi Montgomery pitää inklusiivisuus-aiheisia puheenvuoroja eri organisaatioille.