Muistatko sen, kun ei ollut kiire mihinkään?

Tunnelmamuistoja

Aina välillä mieleeni tulvahtaa tunnelmamuistoja, jotka joku tuttu tuoksu tai muu olosuhde laukaisee. Yksi tällainen tunnelma palautui mieleeni viime lauantaina, kun heräsin sateiseen, hiljaiseen aamuun. Ulkona on jo aivan vihreää ja sade on kastellut kaiken kauttaaltaan. Kun raottaa parvekkeen ovea, kostean luonnon tuoksu tuntuu voimakkaana.

Mikä tunnelma minulle sitten palautui mieleen?

Sateista aamua tuoksutellessa minut valtasi voimakas rauhan ja kiireettömyyden tunne. Palasin tunnelmissa lapsuuden kesiin, joita vietimme paljolti mökillä.

Lapsena mökillä oli hauskaa. Siellä oli aina jotain puuhattavaa ja usein heti aamulla herättyä tuli hyökättyä ulos ihmettelemään tulevan päivän puuhia. Sadeaamuina ulos ei kuitenkaan ollut kiire. Kenelläkään ei ollut kiire mihinkään. Ulkona verannalla piti ehkä käydä tirkistelemässä taivaalle näkyykö siellä selkenemisen merkkejä ja samalla tuoksutella kesäistä, sateen tuoksuista luontoa. Sen jälkeen saattoi hipsiä takaisin sisälle ja käpertyä sohvan nurkkaan kirjan kanssa. Ei tarvinnut tehdä mitään erityistä, ei pyrkiä mihinkään eikä yrittää nauttia kesäauringosta, ”kun se nyt kerrankin sattuu paistamaan”.

Vietettyäni viime lauantaina hetken tässä tunnelmassa otin teekupin ja kömmin sohvan nurkkaan. Mietin, kuinka voimakkaana onkaan voinut jäädä lapsen muistiin sinänsä hyvin yksinkertainen tunnelma ja tilanne. Nykyään ymmärrän mikä siitä teki niin voimallisen kokemuksen. Noissa hetkissä, vaikka lapsena ei vielä ollut hajuakaan mistään tietoisesta läsnäolosta, oli automaattisesti ajautunut melko syvään läsnäolon tilaan. Ympärillä oli vain ne tuoksut ja se fakta, että juuri nyt ei tarvitse tavoitella mitään, pyrkiä mihinkään tai yrittää mitään. Oli vaan, ja imi itseensä sitä mitä oli juuri siinä – kesäsateen tuoksua ja ehkä se kirja.

Istuessani sohvan nurkassa mieleeni tupsahti ajatus raportista

Istuessani siinä sohvan nurkassa mieleeni tupsahti ajatus raportista, joka pitää saada maanantaiksi kirjoitettua. Mutta yhden syvän hengityksen aikana totesin, että koska en aio kirjoittaa sitä nyt, niin se ei ansaitse yhtään enempää huomiotani. Tämä auttaa minua palaamaan takaisin teekupin lämpöön käsissäni ja sadepisaroihin ikkunalasissa.

Samalla lupasin itselleni kolme asiaa:

1. Tänä kesänä en valita vaikka sataa, vaan näen sateen mahdollisuutena uppoutua ja keskittyä tekemään jotain lempeää, onpa se sitten kirja, leffa tai vaikka silittäminen.
2. En aseta itselleni mitään tavoitteita tai pakkoa ”nauttia kesästä” ja olla aktiivinen. Jos lapsena on riittänyt sadepisaroiden tuijottelu ikkunassa ja neljättä kertaa luettava sama Viisikko-kirja, niin ehkä sama tunnelma tulee edelleen jostain yhtä yksinkertaisesta.
3. Koetan muistaa pysähtyä mahdollisimman usein olemaan läsnä erilaisissa tunnelmissa ja tilanteissa, jotta seuraavan 30 vuoden kuluttua voin palauttaa mieleeni joitain yhtä voimallisia tunnelmamuistoja.